Marraskuun kahdeksantena päivänä pitkään odotettu matka alkoi Helsinki-Vantaalta. Joukko oli supistunut kahteen herrasmieheen. Lento Müncheniin, taksi autovuokraamolle, Tesla alle ja tien päälle. Iloinen yllätys oli auton malli: P85 kaikilla herkuilla. Auton kahden tonnin paino sisältää 420 hevosvoimaa ja 600 newtonmetriä vääntöä. Kiihtyy nollasta sataseen 4,2 sekunnissa.
Juttusarjan edellisessä osassa kerroin idean synnystä ja valmistelusta.
Tällaisella autolla kelpaa matkustaa! Tesla Model S P85 on auto, joka kelvannee puunhalaajan lisäksi myös todella vaativalle autoharrastajalle. Suorituskykyä riittää ja ajettavuus on huipussaan, vain muhkeat moottorinäänet ja tärinät loistavat poissaolollaan.
Moottoritie lentokentältä ensimmäiselle latausasemalle Aichstetteniin on monilla osuuksilla ilman nopeusrajoituksia. On vaikea kuvailla tunnetta, kun auto kiihtyy nopeasti, äänettömästi ja eleettömästi 210 kilometrin tuntinopeudelle. Tässä kohtaa rajoitin puuttuu peliin. Rekkaa, bemaria ja audia jää rivakasti taakse samalla kun auto ei tärise, ei murise eikä notku. Hyvällä asfaltilla edes rengasmeteliä ei juuri huomaa. Teslan alusta on häkellyttävän hieno.
Huippunopeus tarkoittaa myös huippukulutusta. Reissumme keskimääräinen energiankulutus oli likimain 23 kWh satasella, mutta tässä kohtaa kulutus hyppäsi graafisen asteikon yli ja oli ehkä 60-70 kWh sadalla kilometrillä. Tällä vauhdilla Teslaa voisi kyydittää ehkä vajaan tunnin täydellä akulla.
Tesla Model S P85:n huippunopeus on rajoitettu 210 km/h. Parhaimmillaan vilahti 213 km/h mittarissa.
Latausasema tulikin mukavan nopeasti vastaan. Ensimmäinen pikalataustolppa ei antanut tehoa kunnolla, mutta toinen tolppa päästeli yli 100 kW teholla sähköä akkuun. Vertailun vuoksi Nissan Leafiä tai Volkswagen e-Golfia voi ladata enintään 40 kW teholla. Lounastauon aikana akku latautui melkein täyteen. Huomionarvoista on myös latauksen ääni: Lataustehojen hukkalämpö piti puhaltaa ulos sekä autosta että latausaseman tehoelektroniikasta joten kohina oli melkoinen.
Itävallan puolella normaalit nopeusrajoitukset moottoriteillä ovat 100, 110 ja 130 km/h, riippuen vuorokaudenajasta, säästä jne.
Nopeasti rajan ylityksen jälkeen vierailimme vähän toisenlaisia autoja katsomassa Rolls-Royce -museossa. Ilta ehti jo pimentyä, kun suuntasimme vuorille teille numero 200 ja 198. Lechin kylän kohdalta tie on talvisin poikki, mutta onneksi ennakkoselvitys lupasi tien olevan vielä marraskuussa auki.
Vuoristossa sähköauto on kingi
Tesla kiipesi mainiosti vuorille. Kiihdytys nollasta kahdeksaankymppiin muutamassa sekunnissa 10 % nousussa on erikoinen kokemus. Sähköautot ylipäätään ovat vuorilla elementissään, sillä isosta väännöstä on iloa kymmenien kilometrien nousuilla. Polttomoottoreilla voi tulla ylikuumenemisongelmia.
Vielä suurempi etu koittaa vuoren toisella puolella: Regeneratiivinen jarrutus lataa Teslan akkua parhaimmillaan 60 kW teholla. Teho vastaa ehkä 8-10 kerrostaloasunnon sähkökiuasta. Vastaavan jarrutustehon tuottaminen polttomoottoriautoilla vaatii moottorijarrutusta ja jarrujen käyttöä, mikä siis tarkoittaa auton kuumentamista samalla 60 kW teholla. Ei ihme, että bensa-auton jarrut ovat vuorilla jyrkissä laskuissa kovilla. Teslan jarrukengät eivät juuri levyihin koske samalla kun virtaa saadaan akkuun.
Teslan ongelma on sen iso koko. Vuoriston tiet ovat usein kapeita, joten leveässä autossa on pykälä enemmän sovittamista pikkuautoihin verrattuna.
Hotellin parkkis varastoi auton yöksi St. Antonissa.
St. Anton saavutettiin iltamyöhään. Supercharger-asemalla on vain kaksi tolppaa, joista toinen oli pois käytöstä. Onneksi toinen antoi virtaa. St. Anton on sesonkien välissä kuollut kylä. Avoinna olevan hotellin löytäminen oli jo hankalaa, mutta onneksi sen henkilökunta osasi kertoa avoinna olevan ravintolan. Meidän lisäksi ainoat muut asiakkaat olivat paikalliset ambulanssikuskit.
Vähäinen asiakasmäärä ei kuitenkaan haitannut palvelua: Hotellin sauna oli lämmin ja iltakaljatkin saatiin juoda hotellilla.
Ensimmäinen reissupäivä oli hieno kokemus. Auton häkellyttävään kiihtyvyyteen kuitenkin turtui, siitä tuli normaalin auton ominaisuus. Miltähän mahtaa tuntua palaaminen kotona odottavan 1,4 -litraisen TDI-koneen suorituskyvyn äärelle…
Toinen päivä oli pisin
Toinen reissupäivä lähti liikkeelle St. Antonista Innsbruckiin. Kaupungista löytyvä ensimmäinen latauspaikka osoittautui kylmäksi, joten seuraavalle. Sieltä virtaa saatiin, mutta vain hitaan, tavallisen pistorasian kautta. Sen latausteho on noin kolme kilowattia, siis vähemmän kuin kolmaskymmenesosa Supercharger-pikalatauksesta.
Latausta Innsbruckissa. Kovin tehotonta, 3,6 kW
Kahvitauon aikana latautunut 1 kWh riitti siirtämään autoa maantiellä vain reilut neljä kilometriä, eli lataus oli matkanteon kannalta merkityksetön. Mutta tulipahan kokeiltua!
Seuraava pysähdys oli Neukirchenissä. Tiedossa oli latausaseman tarkka osoite, mutta ei valokuvaa siitä. Annetusta osoitteesta löytyikin seinästä tuttu laatikonmuotoinen tyypin kaksi ”Mennekes” -lähtö, johon liitimme auton. Latausteho oli lopulta 18 kW, jolla akun täyttäminen olisi ottanut kolme tuntia.
Itävalta todella on kiinni marraskuussa. Joka ainoan ravitsemusliikkeen ovi oli lukossa, monessa oli myös maininta avausajankohdasta joskus joulukuussa. Edes muutama englantia puhuva paikallinen ei tiennyt avoinna olevaa ravintolaa. Suunnitelmamme lounastauosta alkoi vaarantua!
Snägärin parkkiksen maisemat olivat ok.
Lopulta ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa nälkäisenä, vajaalla akulla: Lienzissähän saisimme taas ladata lisää. Matka vuorilla sujui tälläkin kertaa aurinkoisessa kelissä mallikkaasti. On vaikea sanoa kumpi oli hienompaa: Ihailla maisemia matkustajan roolissa vai ohjastaa ajokkia polveilevilla vuoristoteillä. Edes liikennettä ei ollut haitaksi asti, ja kun vielä tien varresta löytyi avoinna oleva nakkikiska, ei paljon paremmin reissu olisi voinut mennä.
Rautakaupan nurkalla on 22 kW -latausasema.
Lietzeniin saavuimme iltapäivällä. Luvatusta osoitteesta löytyi latausasema, mutta ei kahvilaa. Lähimmälle huoltoasemalle oli vajaan kilometrin kävely, joka kyllä sopi pitkän autossaistumisen jälkeen.
Illan viimeisenä etappina oli vuoristotie Zell am Seehen, jossa pitäisimme tauon. Tästä matka jatkuisi Salzburgin pikalatausasemalle, jonka lähistöltä olimme löytäneet AirBnB-majoituksen. Navigaattorit eivät millään haluaisi ohjastaa vuoristoon, mutta luotimme sekä autoon että taitoihimme sen ratin ja karttanäytön takana.
Hämärä ja pimeys laskeutuivat. Lopulta tielle tuli sumua, mikä entisestään heikensi näkyvyyttä mutkaisessa vuoristossa. Tien päällysteet olivat kuitenkin koko matkan ensiluokkaisia. Päästyämme puoleen väliin ensimmäistä etappia tulikin vastaan puomi: Tie on suljettu lumivyöryvaaran takia. Lunta tosin ei ollut missään…
Tämä onkin tenkkapoo. Kiertäminen lyhyintäkin reittiä tarkoitti yli sadan kilometrin lisämatkaa. Tätä jäljellä oleva ajoakun lataus ei kestä. Pikaisen neuvonpidon päätös oli yksimielinen: Paluu Lietzeniin, lisää virtaa akkuun, ruokaa huoltikselta ja ilmoitus majapaikalle pitkästä myöhästymisestä.
Vuoret kiertävä moottoritie ohittaa Zell am Seen. Kaukaa. Se kylä jäisi nyt väliin. Matka suoraan Salzburgiin on vajaat 200 kilometriä, joten arvelimme akun riittävän ajomatkaan arviolla 240 km. Ladatessa ehtikin syödä huoltamon viimeiset viisi sämpylää auton etupenkillä, samalla nettiä selaillen.
Itävaltalaisen moottoritien puunaaminen pimeässä on melko yksitoikkoista. Mutta jännemmäksi sen teki havainto, että akussa jäljellä olevan ajomatkan määrä laski huomattavasti nopeammin kuin varsinainen matka Salzburgiin. Muutaman lineaarisen optimointiyhtälön jälkeen totesimme, että akku loppuisi tätä menoa ehkä 10-20 kilometrin päässä pikalatausasemasta.
Mitä tehdä? Matkalla ei ole latureita. Päätimme ottaa auton seis jokaiselle vastaantulevalle huoltamolle, ehkä jollain niistä olisi punainen 3x16A -voimavirtaliitin, josta auto saisi virtaa.
Betonimyllyn 3-vaihevirtakaapeli oli onneksi riittävän pitkä ylettymään työmaalta autolle.
Heti ensimmäinen pysähdys Rosenbergerin motarinvarren hotellin ja huoltamon yhdistävällä kompleksilla tuotti tulosta. Suomalainen remonteissa ja työmailla harjaantunut silmä näki heti betonimyllyn huoltiksen työmaalla. Niitä käytetään aina voimavirralla. Siitä saataisiin kolmivaihevirtaa. Erinomaisen ystävällinen huoltamohenkilökunta otti sydämenasiakseen latauksemme ja hyvin nopeasti Tesla seisoi työmaanlaidalla 11 kW -latauksessa.
Ja kahviahan sai, ilmainen nettiyhteys oli tarjolla, joten tunti vierähti nopeasti.
Tulimme Salzburgiin todella myöhään, kymmenen aikaan illalla. Auto pikalataukseen ja hotelliin iltapalalle. Akku vajaana jatkoimme Saksan puolelle yöksi, jossa AirBnB-emäntämme pääsi ottamaan väsyneet matkalaiset vastaan ilta-yhdeltätoista. Takana oli 15 tuntia ja 650 kilometriä autoilua Tesla Model S P85:llä. Tästä viitisen tuntia istumista erilaisilla latausasemilla.
Nukkumattia ei tarvinnut odotella pitkään.
Kolmas päivä: lounas Zell am Seessä
Kolmas päivä koitti Saksalaisessä lähiössä. Päästäksemme nopeasti lataamaan auton täyteen jatkoimme takaisin Salzburgin asemalle ja söimme aamiaisen vasta siellä. Suunnitelmissa oli käydä sunnuntaina väliin jääneessä Zell am Seessä lounaalla, josta matka jatkuisi Irschenbergin pikalatausaseman kautta Münchenin lentokentälle.
Supercharger, Salzburg.
Tällä kertaa suunnitelma toteutui halutulla tavalla. Onhan se vähän erikoista ajaa pari sataa kilometriä vain lounaan takia, mutta onhan Zell am See kuulu kauniista järvimaisemistaan. Ja siellä varmaan olisi joku ravintola auki näin maanantaina.
Itävallan alpeilla on vaikea väsyä ihailemaan maisemia. Tälläkin kertaa matkustajan paikalla ollut vietti suuren osan matkasta nenä ikkunassa.
Tämän parkkihallin sähköautopaikat olivat varattuja. Paikalla ei tietenkään ollut sähköautoja.
Zell am Seessä on myös Smatricsin hidas 4 kW laturi. Tällä kertaa molemmat latauspaikat oli varattu polttomoottorikäyttöisten autojen toimesta, joten hidas lataus jäi haaveeksi. Jännästi paikkoja ei oltu merkattu sähköautokäyttöön, eikä tavallisen auton pysäköintiä oltu kielletty. Tyhjäakkuiselle sähköautoilijalle nuo pienetkin lataustehot voisivat kuitenkin olla kullan arvoisia.
Toiseksi viimenen legi kohti pikalatausta sujui yllätyksettä. Tässä Teslan suuri akku loisti: matkaa pystyi taittamaan huoletta miettimättä akkua. Autobahnalla päästiin ottamaan yli 200 kilometrin tuntinopeuden matka-ajoa, koska laturi oli jo lähellä.
Nestekaasuvuoto sähköautojen latauspaikalla. Mikä voisikaan mennä pieleen? Irschenberg Supercharger.
Vielä viimeinen lataus kahvittelun merkeissä, ja vajaalla akulla kohti autovuokraamoa. Priimaa palvelua alleviivasi henkilökunta, joka heitti meidät vuokraamolta lentokentälle. Tesla Model S:llä, milläpä muullakaan.
Seuraava kirjoitukseni pohtii syitä ja seurauksia, arvioita ja arvauksia 1290 kilometrin tieturneelle.